Ihmisten ystävällisyyden sekä herkullisen ruoan ja viinin lisäksi Mazzano tarjoaa historiaa, työrauhaa ja mitä upeimpia luontoelämyksiä bambuineen, vesiputouksineen ja liaaneineen.
Hain vuonna 2024 kuukauden työskentelyjaksoa Mazzanon kirjailijakotiin. Kyseinen residenssi oli jo pitkään tuntunut houkuttelevalta, sillä se vaikutti olevan yksi niistä harvoista paikoista, joihin voisi ehkä perhekin mahtua mukaan. Tämän lisäksi en ollut koskaan päässyt käymään Italiassa, vaikka olin aikoinani lukiossakin opiskellut kieltä.
Hakemuksia olin jättänyt jo monena vuonna aiemminkin, mutta itseni ja perheeni yllätykseksi pääsimme majoittamaan kirjailijakotia koko viime elokuun ajaksi. Mazzanoon lähdin viimeistelemään tulevaa runokirjaani, mutta sitä vielä silloin tietämättä, päädyinkin kirjoittamisen lisäksi rakastumaan paikalliseen kulttuuriin, jota kuvatakseni tarvitsisin ainakin pienoisromaanin verran sivutilaa. Koitan tästä huolimatta kertoa lyhyesti joitakin esimerkkejä siitä, mitä Mazzano meille tarjosi.
Olen enemmän tai vähemmän aina rakastanut hyvää ruokaa ja jo nuoresta miehestä lähtien olen nauttinut myös sen valmistamisesta. Mazzano onkin paratiisi sellaiselle, joka osaa arvostaa hyviä, tuoreita raaka-aineita. Minulle residenssijakson aikana tuottikin suurta iloa se, että vihanneskaupoista käydään valitsemassa parhaat vihannekset, kalakaupasta simpukat tai tuore kala sekä niiden kanssa parhaiten sopiva paikallinen viini ja leipomosta noudetaan aamulla päivän leipä sekä hiukopalaksi esimerkiksi paikallista sardiinikesäkurpitsapizzaa paloina sekä makeita croisantteja eli cornettoja. Suuremmista marketeista, joita Mazzanossa ei tosin ole, löytyy pastoja valehtelematta satoja erilaisia ja kylän omasta vihanneskaupasta saa lähes ilmaiseksi juuri ruoanlaittoon tarkoitettuja tuoreviinejä, joita valutetaan muovipulloihin valtavista tankeista.
Täällä Suomessa esikoulua käyvä tyttäremme juoksi taannoin lähikaupoassa punnitsemaan itse leffakarkkejaan ja siinä samalla omatoimisuudestaan ylpeänä, sitä huomaamatta tai tarkoittamatta, hän kiilasi erään rouvan. Naisen katseesta saatoin lukea syvän tuohtumuksen, vaikkei rouva mitään lapselle lopulta sanonutkaan. Mazzanossa, kun istuskelimme toisinaan perheen kanssa kirjailijakodin läheisyydessä sijaitsevan ravintola Falcon terassilla, tulivat paikalliset sedät naurattamaan tyttäriämme tehden taikatemppuja sekä hassuja ilmeitä ja kaikkialla muuallakin lapsiin suhtauduttiin suurella lämmöllä. Lapset saavat Italiassa olla eloisia ja äänekkäitäkin eikä siinä ole mitään outoa, että illalla ravintolassa on koko perhe yhdessä syömässä. Puhumattakaan, jos residenssikausi sattuu osumaan ferragosto-juhlan aikaan, jossa tarjoilet suomalais-italialaisia ruisnappeihin valmistettuja antipastoja kyläläisille. Silloin on vaarana, ettei teidän perhettä tahdota päästää lainkaan kotiin nukkumaan, sillä koko kylä juhlii yhdessä, myöhään yöhön asti.
Heti Mazzanoon saapuessamme osoittautui todeksi se, että Mazzanossa sekä lähiseuduilla on hyvä osata hieman kieltä. Englantia ei kylässä tuntunut puhuvan kukaan muu kuin residenssin yhteyshenkilö, paikallinen matriarkka ja ravintoloitsija, uskomaton, upea Carla, joka iltaisin pitkän työpäivän jälkeen istahtaa terassilleen ja nauttii kylmän birran keskustellen kyläläisten kanssa. Hänestä voisin puhua pitkästikin, mutta sen sijaan kerrottakoon esimerkki siitä kuinka ensimmäisinä päivinä olin leipomossa ja sönkkäsin tilaustani vähemmän varmalla kielitaidollani. Ihmiset kokoontuivat ympärilleni eikä kukaan harmitellut, että hoonoa italiaa puhuvan muukalaisen tilaus kestää melko kauan. Päinvastoin ihmiset KANNUSTIVAT minua:”prova, prova!” ja kun lopulta onnistuin saamaan asiani sanotuksi, ilmeisesti edes joten kuten ymmärrettävästi, kyläläiset alkoivat vilpittömästi taputtamaan minulle ja huutamaan onnitteluja. Voisitteko kuvitella samanlaisen tilanteen tapahtuvan S-marketin tuoretiskillä?
Ihmisten ystävällisyyden sekä herkullisen ruoan ja viinin lisäksi Mazzano tarjoaa historiaa, työrauhaa ja mitä upeimpia luontoelämyksiä bambuineen, vesiputouksineen ja liaaneineen. Kylän alapuolelle levittäytyvä laakso on öisin täynnä vilkasta elämää. Auringonlaskun aikaan kirjavat linnut lentelevät laakson yläpuolella metsästäen hyönteisiä ja kun aurinko ei enää suoraan paista laakson puoleisiin ikkunoihin, on aika aukaista luukut antaen joen kohinan, sirkkojen siritysten, pöllöjen huhuilun sekä villisikojen teutaroinnin kantautua sisälle asuntoon, jonka seiniltä saattaa tarkkaavainen joskus huomata pieniä kodin siivousapulaisia eli gekkoja. Kirjailijakodin kattoterassilla laakson lähes mystinen äänimaisema pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kuten myös tähtitaivas, jolta on mahdoton löytää valosaastetta, vaikkei Roomaan ole kuin tunnin ajomatka.
Nyt kun muistelen viime kesän helteistä Mazzanon kuukautta, tuntuu kaikki melkein kuin sadulta, ikään kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Voin kuitenkin milloin tahansa varmistaa tapahtumien todellisuuden kysymällä lapsiltani muistavatko he sen vähän ressukan katukissan, jota ruokimme päivittäin tai sen, kun ensimmäisen kerran löysimme vesiputouksen tai uimaretket vulkaaniselle Bracciano-järvelle tai heidän markkinoilta löytämät ”ranta-labubut” tai kylmät Calippo-mehujäät kuumassa yössä tai sen kuinka paikallinen museo avattiin vain meitä varten, vaikka oli lomakausi tai sen, että minulle luotiin paikallinen kirjastokortti, jotta lapsemme voisivat lainata kirjoja kirjastosta ja he muistavat kaiken tuon, kuten minäkin ja meidän koko perhe, läpi elämämme, kiitos Väinö Tannerin säätiön.
Helsingissä tammikuussa 2026, Harri Hertell, runoilija, Mazzanon kävijä kesältä 2025